Lokakuun blogi: Elämäni paras päivä

Eräs kuorolainen totesi orkesterin kanssa esitetyn ison kirkkomusiikkiteoksen jälkeen, että ”tämä oli elämäni paras päivä”. Silloin koin kuoronjohtajana erityisellä tavalla työn merkityksellisyyden. On etuoikeus saada tehdä työtä, jossa voi auttaa ihmisiä unohtamaan hetkeksi ajan kulun ja ympäröivän maailman.

Konserttipäivänä voi kokea yhteyttä toisten esittäjien ja yleisön kanssa, ja rajat ihmisten välillä hetkeksi poistuvat. Edeltävät kuukaudet esitystä valmistellaan: uuteen teokseen tutustutaan ja sitä harjoitellaan viikosta toiseen, opetellaan stemmat ja lauletaan teosta niin, että tuntemattomasta tulee vähitellen tuttua. Uuden teoksen äärellä ollaan kuin löytöretkellä, jossa nautitaan upeista harmonioista ja melodioista ja ihaillaan säveltäjän ratkaisuja värittää laulettua tekstiä. Händelin musiikin vastustamaton ilo tarttuu, ja Dvořákin sävelet ottavat lämpimään syleilyyn.

Aiemmin tuttua teosta harjoitellessa teos ikään kuin löydetään uudelleen. Jokainen esityskerta on ainutlaatuinen, eikä teos ole koskaan täysin sama kuin aiemmin. Kauan aikaa sitten sävelletty ja nuoteiksi kirjoitettu teos saa soivan muotonsa esityshetkessä. Sävellykseen liittyvät esittäjien omat tulkinnat, maailmat ja elämäntarinat. Jokaisen laulajan ainutlaatuinen ääni on osa yhteistä sointia, joka soi ympärillä olevassa tilassa, ja jonka kuulija vastaanottaa omista taustoistaan käsin.

Kuorolaulu on parhaimmillaan yhteyden kokemista paitsi ympärillä olevien ihmisten ja tilan kanssa, myös laajemmin. Requiemin tekstissä lauletaan ”Lux aeterna luceat eis – ikuinen valo loistakoon heille”. Musiikki vie arjen yläpuolelle. Laulaessa hengitys syvenee, ja harjoituksen jälkeen on usein hyvä olo sekä mielellä että keholla. Kuoro tarjoaa haastetta aivoille ja omalle äänelle, se tarjoaa kuoroyhteisön, ja pitkän valmistelun huipentumina se antaa mahdollisesti myös ”elämän parhaita päiviä”.

Taiteellinen johtaja Inka Kinnunen